Glenfarclas 105

Glenfarclas 105

Ei, ei suinkaan, 105-vuotiasta viskiä ei ole olemassakaan. Tähän mennessä vanhin pullotettu viski on Mortlachin 70-vuotias mallas. Harva viski pääsee lähelle noinkaan vanhaa ikää, koska haihtumisen vuoksi alkoholiprosentti laskee alle neljänkymmenen. Alle 40 % tislettä ei saa lain mukaan enää kutsua viskiksi.

Glenfarclas 105 saa nimensä brittiläisestä proof-asteikosta. Amerikassa pulloihin merkataan edelleen alkoholipitoisuus proofina, mutta Britanniassa sen käyttö loppui vuosiluvun vaihtuessa 80-luvulle. Brittien proof-asteikko tulee siitä, kun merimiehet saivat päivittäin annoksen rommia, ja he halusivat tietysti pitää huolen, että rommi on riittävän vahvaa. Niinpä merimiehet sekoittivat rommia ruutiin ja testasivat, syttyykö ruuti. Alle 57,15 prosenttisella rommilla ruuti ei palanut, joten sitä laimeampi juoma oli under proof. Rommi, jonka kanssa ruuti syttyi, oli riittävän vahvaa, joten se sai arvokseen 100° proof.  Käytännössä siis britannialainen proof on noin 1,75 kertainen meidän käyttämäämme alkoholiprosenttiin (ABV, tilavuusprosentti) verrattuna.

Amerikassa edelleen käytössä oleva proof-asteikko on helpompi: proof on tuplasti tilavuusprosenttia suurempi. Se perustuukin yksinkertaisesti vain alkoholin tilavuusprosenttiin. Siispä esimerkiksi Glenfarclas 105 olisi Yhdysvalloissa 120 proof, koska siinä on 60 til-% alkoholia.

Kuva: Whiskysite

Turun Hunter’s Innin hyllyllä, bourbonien ja irkkuviskien seassa, seisoo melko yllättävä pullo: 1990-luvulla pullotettu Glenfarclas 105. Minulle ei siis ainakaan ole epäselvää, että on tehtävä pieni vertailu uuden ja vanhan pullotteen välillä.

Kumpikin Glenfarclas 105 (60 %) on terävä nenässä – onhan suurin osa siitä alkoholia. Ei jää epäselväksi, että kyseessä on sherrytynnyrissä ikäännytettyä viskiä. 2010-luvun pullotteessa rikki, mausteisuus ja lämmin punamarjainen hedelmäisyys ovat kovasti esillä tuoksussa. Vanhemmassa jossain määrin karkkinen hedelmäisyys on suunnilleen johtava suunta. Uudestakin sitä löytyy, mutta ei yhtä paljoa. Selkeä yhteinen tuoksu on ruosteinen suolavesi. Se on ehkä hieman sellainen metallinen ja ei toivottu aromi, mutta kummassakaan se ei ole suuresti esillä.

Ilman vettä kumpikin on erittäin terävää, suorastaan karua. Vettä on siis lisättävä reilusti, ja sen myötä kumpikin muuttuu pehmeäksi. Molemmissa maistuu hedelmäisyys. Vanhassa se on selkeästi raikkaan oloista, mutta uudemmassa hedelmäisyys ei olekaan niin selvää. Se ikään kuin yrittää esittää vähän kuivattua hedelmää, pähkinää ja täyteläistä hunajaa samalla, kun päärynäinen – jopa esanssinen – hedelmäisyys yrittää omiaan. Mielestäni 2010-luvun satavitonen ei ole tarpeeksi tasapainoista. 90-luvun versio on hedelmäinen, yrttiliköörinen, makea, hieman päärynäinen ja vähän maltainen. Tuoksun mausteisuus ei kummassakaan yllättäen tunnu pahemmin maussa.

Kumpikaan ei ole maultaan superpitkä, mutta uudempi versio voittaa täpärästi jälkimaun pituudessa.

Lyhyesti: Molemmat viskit yllättivät positiivisesti; aiemmin uudempi on jättänyt minulle turhan rujon kuvan itsestään. Tykkäsin enemmän 1990-luvun versiosta, koska se oli uudempaa tasapainoisempi. Valitettavasti vanhaa versiota tuskin löytyy oikein mistään, mutta uusia pulloja saa netistä vähän joka puolelta. Hintaa pullolla ei ole kuin nelisenkymppiä, joten sen bang for the buck on hyvä, kuten Malt Maniacskin vuonna 2004 julisti. Saattaa olla, että Glenfarclas 105 päätyykin ostoslistalleni.

Päivitys: Glenfarclas 105 kuuluu nykyään myös Alkon tilausvalikoimaan. Pullo maksaa vähän yli 70 €, mikä alkaa olla mielestäni jo liikaa tästä.